Joitakin ajatuksia Collinin et al kirjasta

Moodin koulutustarjonnan mallit (s. 226-228)

Moodin koulutustarjonnan mallit ovat 3 vuosikymmentä vanhoja. Ne ovat:
-hylkääminen,
-sosiaalivaltio,
-osallistuminen ja
-itsensä toteuttaminen.
Hylkäämismallin lähtökohta on, että ikääntyneiden koulutuksella ei ole mitään erityistä mieltä. Ikääntyneet sysätään syrjään (roskikseen). Sosiaalivaltiomallin ideana on puuhakkaana pitäminen ja viihtyminen. Koulutusmahdollisuuksien näkökulmasta mahdollisuus itsessään on tärkeää, mutta sisältö ei lainkaan. Osallistumismalli pohjautuu sosiaalivaltion ideologian kaltaisella tavalla aktiivisuusteoreettiseen näkemykseen vanhenmisesta. Tavoitteena on osallistaa ikääntyneet yhteiskunnalliseen toimintaan. Koulutuksen ja osaamisen avulla uskotaan olevan mahdollisuus saavuttaa ”itsetietoisuuden nousu” ja sitä kautta myönteinen asennoituminen itseensä sekä aktiivisesti vaikuttaa omaan elämäntilanteeseensa. Moodin neljäs vaihe on itsetiedostuksen malli. Sen ajattelutapa korostaa henkisiä arvoja, itsensä kehittämistä ja elämän merkityksellisyyttä. Ikääntymistä ei pidetä sosiaalisena ongelmana tai sairautena, joka pitäisi voitaa, vaan se nähdään mahdollisuutena. Koulutus- ja oppimistoimintaan osallistuminen nähdään eräänä mahdollisuutena itsensä tarkastelemiseen omien sisäisten arvojen ohjaamana sekä mahdollisuutena omaan henkiseen kasvuun ja kehittymisvaiheena merkityksellisyyden tilaan.

Suomessa tapahtunut ikääntyneiden koulutusmahdollisuuksien lisääntyminen on kulkenut 20 vuoden ajan määrällisesti ja laadullisesti. puuhakkaana pitämisen sijasta nykyään korostetaan yhä enemmän koulutuksen merkitystä ja elämänlaaadulle. Moodlen malleja voidaan käyttää mielestäni ikääntyvien koulutustarjonnan viitekehyksenä ja kehittämisen tukena. Olen itse sitä mieltä, että tulevaisuuden ikäihmiset ovat ”eläkeläistiikereitä”, jotka tietävät enemmän, osaavat enemmän, hankkivat tietoa enemmän, käyttävät rahaa enemmän, vaativat enemmän ja puolustavat oikeuksiaan enemmän. Tämä tulee asettamaan myös koulutuksen tarjoajille yhä enemmän haasteita. Revinnäistyöt eivät enää riitä.

Elinikäisestä oppimisesta (s. 231-233)
Elinikäisen oppimisen hienona tavoitteena on yleisesti pidetty koulutuksellisen eriarvoisuuden vähentämistä. Asialla on yhtymäkohdat Pohjoismaisen hyvinvointivaltion kehittämiseen (Mäkinen ym., 2006). Tutkimuksista ja tavoitteista huolimatta totuus on toisenlainen. Koulutus tuppaa edelleenkin kaikista mahdollisuuksista huolimatta kasaantumaan niille, joilla sitä jo on. Ne, jotka koulutusta eniten tarvitsevat, eivät ole siitä kiinnostuneita. Jos ajattelen asiaa kaupalliselta kannalta, kohdennettua koulutusmainontaa olisi siis turha laajentaa väliinputoojille. Tämä on vähän karua.

Sukupolvien väliset erot (s. 240-241)
Sanotaan, että käsitys itsestä oppijana muotoutuu pitkälti omien kokemusten kautta. Monella tämän päivän ikääntyneellä on keski-ikäisiä ja nuoria vähemmän koulutuskokemuksia ja nekin pohjautuvat peruskoulua edeltävään järjestelmään. Ikä on tuonut oppimiskokemusten määrään ja laatuun suuria eroja. Tästä syystä ikääntyneitä on tuettava niin, että he tuntevat itsensä tasavertaisiksi oppimisen prosessissa sekä ohjaajaan että vertaisopiskelijoihin nähden. Itse asiassa tässä voi olla suurempaakin totuuden siementä. Olen havainnut samaa pitkään työttömänä olleiden master-tason kollegojen täydennyskoulutuksessa rikastustekniikan asiantuntijoiksi. Pelkkä perusmotivointi ei mielestäni riitä, vaan oppijoita on tuettava monin tavoin.

Ikääntyneemmän oppijan eräänä etuna on elämänkokemuksen ja työkokemuksen kautta kertynyt tieto. Juuri se tarjoaa minun mielestäni erinomaisen suuren lähtökohdan tai kiinnityspisteen oppimisen ohjaamiselle. Muistan itsekin, kuinka nuorena opiskelijana istuin tähtitieteen appron kursseilla ja joulun jo lähestyessä muutama erikoislaatuinen yli seitsemänkymppinen mummeli keskusteli vieressäni ja toinen heistä kiteytti huolensa, että ”onhan tämä kivaa, mutta milloin se (luennoitsija) pääsee oikein (tähdistä)ennustamiseen”. Mitenkähän tuota olisi voinut tukea?

Aikuiskasvatuksen tulevaisuus:
Aikuiskoulutuksen sukupolvien erilaisuus, erilaiset elämäntilanteet ja -vaiheet asettavat monimuotoisuutensa vuoksi käytännön toiminnalle valtavia haasteita. Mielestämi tämä on nähtävä mahdollisuutena. Olen myös sitä mieltä, että mm. tekniset ratkaisut voivat tasoittaa aikuisten ja erityisesti työelämän ulkopuolella olevien aikuisten koulutuksen mahdollisuuksia. Tässä suhteessa katson, että mm. Hall -projektista saattaa tulla eräs aikuiskoulutusta ja myös ikääntyvien kotona-asumista tukeva teknologinen läpimurto. (289)

”Aikuisten osalta se (=elinikäinen oppiminen) tarkoittaa sitä, että myös työelämän ulkopuolella olevat aikuiset ovat aikuiskoulutuksen kohteensa entistä voimakkaammin (s. 290).”